Kilpisjärvi kaamoksen kynnyksellä

Kyllä se lumi pysyi, vaikka suvikeliäkin välillä piti. Kilpisjärvikin jäätyi jo, tosin ei kokonaan vieläkään. Alajärvi näytti tänään vielä olevan osittain sula. Vielä ei verkkomiehillä ole asiaa jäille, mutta ei taida kauaa siihenkään mennä. On se hinku tuokin, verkkojen saaminen jään alle niin pian kuin mahdollista. Ei ainakaan kalanpuutteesta se pakkomielle johdu!

Kalastajan tarkistusjäljet. 

Isänpäivän harrastuksia

Isänpäiväviikonloppu meni lumikenkäillen, kun ei suksiakaan henno vielä tuonne kivikkoon viedä. Kokeilin tosin viime viikonloppuna niitäkin, mutta vähän nolosti kävi. Hennon lumikerroksen alla piileskelivät kivenmurikat, joten arvaahan sen, miten siinä kävi. Äkkipysäys, polvilleen, mustelmat polviin ja housuun reikä. Ja suksen pohjaan naarmut. Höh. No, pintavaurioitahan nuo vain olivat. 

On muuten nuo lumikengät olleet moninkertaisesti hintansa väärti. Hommattiin ne eräopaskurssilla joskus 20 vuotta sitten. Väri ei toki ole enää kovin muodikas, kun keltaiset ovat, mutta eipä tuo tietenkään menoa haittaa. On niillä moninaiset kerrat Saanalle kiikuttu ja noita tämän viikonlopunkin kivikoita muutamaan kertaan kolisteltu. 

Lumikenkäretken varrella.

Kohti Saanannokkaa

Polusta tien laidasta ylös kohti Saanannokkaa ja Saanalompoloa on muodostunut minulle se tuttuakin tutumpi lempireitti. Sille on helppo lähteä kotipihasta ilman autoa. Tuota polkua kuljen loppukeväästä, kesällä, syksyllä sekä näin alkutalvesta, kun suksilla ei vielä pääse. Nuo kivet, kivenkolot ja jalansijat kivien koloissa osaan jo ulkoa. Pitkokset tutun turvallisten Saanajoen ylitysten kohdalla. Jopa niin hyvin, että pysähdyin jonkun muun tekemällä lumipolulla, kun lumijälki meni "väärästä" kohtaa. Voiko kiven kiertää tuostakin? Ei vainen. Kyllähän noilla lumikengillä on kiva poiketa polulta sivuun, kun se kerran niillä onnistuu näppärästi. Polun sivuun pitää tieten poiketa, jos hangella näkyy mielenkiintoisia jälkiä seurattavaksi. Riekon ja kiirunan jäljet ovat ne mielenkiintoisimmat. Hauskoja möngerrysjälkiä sikin sokin ja mutkitellen pehmeällä hangella! 

Riekon möngerrysjälkiä.

Auringonsäteitä

Retkeni suuntautuvat joko Saanannokalle tai Nimismiehen keinoksi kutsuttavan risteävän polun kautta Tsahkaljärvelle. Molemmat vaihtoehdot tuli tänä viikonloppuna taas köpöteltyä. Isänpäivänä sain ihastella Kilpisjärvellä vielä kerran tämän vuoden puolella auringonsäteitä ennen kaamosta, joka alkaa kahden viikon kuluttua. Ensi viikonloppu menee toisaalla, joten näinhän se menee. Siksi tämän "aurinkopäivityksen" tänne päätin vielä rustatakin. 

Vielä se hetken paistaa. 

714 metrin korkeudessa

Saanannokkaa kävin tänään tutkailemassa kenkineni hiukan lähempääkin. Koko tuota Saanan "alapuolista" aluetta siksi kutsutaan, mutta jostain syystä tuli tänään mieleen kiikkua vähän ylemmäs, lähemmäs tuota nokkaa. Ja siltä se itse asiassa tarkemmin katsottuna näyttääkin. Sulan maan aikana tuonne ylös ei saa mennä, kun on luonnonsuojelualuetta. Mutta nyt ei maa ole enää sula, joten sinne! En nyt ihan ylös saakka sentään mennyt. Kuten vapaalaskijat runsaamman lumen aikana tekevät. Huh!

Tolpalla.

Hissin jämät

Alas laskeuduin muinaisen Saanan hiihtohissin jäänteiden kautta takaisin polulle. Sellainen vaatimaton kapulahissi on tänne kuulemma kyhätty joskus 50-luvulla ja purettu pois 70-luvulla. Jämiä hissin rakenteista näkyy vieläkin Saanan rinteellä. 

Hiihtohissin jämiä.

Ja se riekon katse!

Matkalla alas tien varteen karvoi hissukseen lunta. Hämärtää jo. Mutta vielä piti poiketa pehmeähankiseen koivikkoon. Ja siellähän ne hetki sitten lentoon pyrähtäneet riekot istua töröttivät. Sauvat rauhallisin liikkein maahan, reppu pois selästä, reppu auki, kamera esiin, objektiivin vaihto ja vielä kortinkin vaihto, kun aavistelin, ettei kortilla olevat kahden kuvan tila riitä. Ja siinä ne kärsivällisesti odottelivat, että saan kalustoni kuntoon! Lopuksi vielä hiivin ison kiven takana lähemmäs kuvauskohdetta. Saattoi olla turha toimenpide, mutta lisäsihän se kuvausjännitystä kummasti. Olipa kiva päätös retkelle!

Saanalle kertyi pilviä.

Riekon katse.

Välivuodenaika Kilpisjärvellä- karua ja synkkääkö?

Niinhän se sitten meni. Se hehkuva ruska-aika. Ja lehdet puista sen myötä. Mitä sen jälkeen? Pelkkää puiden ja maiseman tyhjyyttäkö? Ankean harmaata kenties? Ehkä ei kuitenkaan..

Tsahkaljärvellä ruskan jälkeen. 

Luonto tyhjenee väreistä

Usein luontodokumentit alkavat  keväästä, siitä kun luonto alkaa heräilemään talven jälkeen ja kaikki on niin valoisaa ja kiihkeää. Mutta eikös juuri tämä syksynkaltainen välivuodenaika olisi se paras aika aloittaa uutta luontovuotta. Luonto ikään kuin tyhjenee, aloittaa vuodenkierron puhtaalta pöydältä, tai oikeammin siitä tyhjästä maisemasta. Vuodenaika tässä ruskan ja ensilumen välissä. Ruskan värit ovat kadonneet, tunturikoivikko on paljaana värien loistosta. Aivan kuin luonto olisi ajettu alas kiihkeän kesän ja värikylläisen ruskan jäljiltä, lepotilaan. Kylä on tyhjentynyt ruskavieraista. Porotkin menivät tunturiin, pois kylän raitilta. Kuten naapurimme Sirpa hyvin kuvasi tätä nimetöntä vuodenaikaa; "variskin lentää laiskasti". 

Naapurissa, Norjan puolen tuntureilla on jo lunta ajoissa. Meillä vielä maa musta, muttei väritön.

Lupaus lumesta. Ja muisto kesän sateista ja väreistä.

Syyspilvien elämää

Jäljellä on karun tyhjä ja hiljainen maisema. Vain pilvet kulkevat edes takaisin Malla- ja Saanatunturin lakeja hipoen. Norjan suunnasta yleensä meille päin tulevat, tai paremminkin ryömivät. Siltä ne näyttävät, kun nuolevat tunturin lakea ja tunturin rinnettä ohi lipuessaan. On myös kulkijan aika rauhoittua, hiljaisessa ja tummasävyisessä maisemassa. 

Pilvet ryömivät Kitsiputoukselle.

Ja Pikku-Mallalle.

Syksyn haikeutta

Tunnelma päässänikin on tyhjä. En oikein osaa määritellä suhdettani tähän vuodenaikaan. Kesästä luopuminen on jotenkin haikeaa. Ruska onneksi melko pian kesän jälkeen loiventaa tuota olotilaa.  Jollain tavalla nyt vaan pitää kerätä itseään kohti uutta ja toiveikkaampaa tunnelmaa. Eli ei taida tämä välivuodenaika ennen lumia olla minulle se paras ajanjakso. 

Välivuodenajan aallokkoa.

Kiirunan elämää 

Onneksi tämä hetki ei ole yleensä Käsivarressa ole kovin pitkä, mistä todisteena ovat jo ajoissa ennen lumia turkkinsa ja höyhenpukunsa väriä vaihtavat eläimet ja linnut. Noita lempilintujani kiirunoita käyn säännöllisesti Saanalla kuvaamassa. Välillä niitä löytäen, välillä en. No, liian helpoksi ja ennalta-arvattaviksi retkeni menisivät, jos ne olisivat aina kotona.

Kiirunan höyhenpeite lokakuun yhdeksäs päivä.

Kiirunan höyhenpuvun väri 23.10. On se vain veistosmaisen kaunis lintu. 

Ensilumi!

Odotan ensilunta. Sitä seuraavaa Tunturi-Lapin kahdeksasta vuodenajasta. Odotan sitä, kun maisema puhdistuu, ja peittyy valkoisella pehmeydellä. Tänä vuonna ei tarvinnut odottaa pitkään. Aivan mahtavaa! Maisema muuttui kerralla. Milloin ensilumi satoikaan? Lokakuun puolessa välissä se taisi jo olla.

Lähes tyven Kilpisjärvi. Talven tuntua jo. 

Lunta! Niin hienoja värejä taivaalla ja tuntureilla.

Jääkalassa

Milloin Kilpisjärvi jäätyy? Sitäkin pitää joka vuosi veikata, keväisen jäidenlähdön lisäksi. Siilasjärvellä pääsee Kilpisjärveä aiemmin jäille, joten saadaan jääkalakausikin sen myötä hiukan aiemmin alkuun. Nam!

Ala-Kilpisjärven rannoilla jo jäätä näkyvissä. 

Ekat jääkalat eli siikaa Siilasjärvestä.

Lisää lunta, kiitos!

Kohta voi kaivaa lumikulkuväleitäkin esille. Tunturisuksilla ja lumikengillä ei ihan vielä maastoon pääse. Kivikkoisessa maisemassa kun elämme, vaaditaan kivien peitoksi vielä lisää lunta. Eli hetki vielä odotellaan sitä hetkeä. Toivottavasti vaan ei enää tule takapakkia lumen suhteen. Mistä sen näinä ilmastonlämpenemisaikoina tietää. Tosin harmillinen lumien sulaminen menisi vielä normaalin vaihtelun piikkiin, onneksi. Paikallistuntemukseni kyllä vakuutti, että elä nyt hulluja puhu. Tottakai nämä lumet pysyvät! Kuukauden päästä tiedämme, miten kävi. 

Kitsiputous Mallan luonnonpuistossa alkaa myös valmistautua talveen. Hiukan vielä vesi huilaa.

Olisko jo kaamoksen värisävyjä aistittavissa?

 

Täydellistä ruskakuvaa etsimässä- löytyikö sellainen Kilpisjärveltä?

Yksi näyttävimpiä vuodenaikoja Lapissa on ruska. Ruskan väriloiston komeusaste vaihtelee eri vuosina menneen kesän säistä riippuen, mutta ajankohta osuu aikalailla samoille viikoille vuodesta riippumatta. Tänä syksynä komeuden suhteen meitä onnisti ilmeisesti koko Lapissa, mutta itse vedän sen verran kotiinpäin, että Kilpisjärvellä se oli mitä mahtavin! Itse tälläsin lomani syyskuun ensimmäiselle kokonaiselle viikolle ja aikas hyvin ajoituksessa onnistuin. Ko. viikon aikana värit vain voimistuivat keltaisen ja punaisen sävyissä. Kilpisjärveltä puuttuvat havupuut, jonka myötä tunturikoivikon kelta-punainen värimaailma vain korostuu.

Ruska vasta aluillaan.

Miksi ihmeessä taas kuvaamaan? Joka syksy sama homma!

Lappi ja etenkin Kilpisjärven seutu ovat valokuvaajien paratiisia. Jokainen vuodenaika on kuvaamisen aikaa. Ja sama toistuu joka vuosi! Mikä ihme se on, että aina pitää niitä samoja asioita päästä kuvaamaan? Vuodesta toiseen. No, sanonta ”vuodet eivät ole veljiä keskenään”, antaa jo osviittaa siitä, että kahta samanlaista kuvaa ja kuvaushetkeä ei tule. Ei, vaikka kuinka yrittäisin. Ja yritetty on! Vaikka juuri otin tuosta ihan kelpo kuvan ja yritän sitä hiukan vielä kohentaa, niin se hetki meni jo. Auringonsäde siirtyi jo toisaalle. Tai pilvi tuli auringon eteen. 

Etenkin ruska-aikana auringolla on merkitystä. Oikeat valokuvaajat, ne ammattilaistason sellaiset, vihaavat keskipäivän kirkasta auringonvaloa, sillä kuvat ”palavat puhki”. Minulla se ei ole niin tarkkaa, kun en tuohon ryhmään lukeudu. Mutta kyllä ruska hehkuakseen vaatii tuon auringonsäteen, ja useammankin. Ehdottomasti.   

Aurinkoiset kehykset Norjan suuntaan.

                                         

Mistä se ruskakuva sitten löytyisi?

Syksyn edetessä tulee vaivihkaa jo tutkailtua koivujen lehtiä. Näkyykö kellastuvalla lehdellä ruostepölyä. Ei näy. Loistavaa! Lehti ei siis muutu likaisen ruskeaksi koivuruostesienen ansiosta.  Jos muuttuisi, ruska on pilalla.

Onko tiedossa vesisadetta tai pilvistä säätä? On luvattu aurinkoista säätä. Ja se on varmistettu vielä ikkunasta ulos katsomalla. Loistavaa! Lupaavalta näyttää.

No, mihin sitten lähtisin kameraani ulkoiluttamaan? Pitää jopa kartta kaivaa esiin suunnittelun avuksi. Lempikuvauskohteitani ovat usein olleet nuo tunturinrinteen kaunottaret, pitsioksaiset tunturikoivut. Ne siis kohteeksi. Mielellään vielä noita upean punalehtisiä, joita on koivikoissa ollut lumoavan paljon sekä viime että tänä syksynä. Niin kaunista!

Ailakkavaaran rinteen kauniit tunturikoivuttaret.

Ruskarinteen suloinen ihmettelijä.

Punainen vaivaiskoivu. Niin kauniin värinen.

                                          

Vieläkö tarvitaan jotain?

Vieläkö tarvitaan jotain lisähöystöjä? Rakastan heijastuskuvia. Mutta kun tunturissa lähes aina tuulee. Eli ei heijastu veteen kuvajaisia. Tai jos ei tuule, on pilvistä. Eli kohti tunturikoivikon pikkulampia, joita olen aiemmilla retkilläni ”löytänyt”. Tuonne koivikon suojiin ei tuuli sovi, joten mahkuja kauniisiin ruskakuvajaisiin saattaa olla?

Saanahan sieltä kurkistaa. Kuvajaisen kera.

            

Ja lopuksi?

Lopuksi vielä. Mistähän se Kilpisjärvi tunnistetaan? Siitä loppuun kuvatusta maamerkistä, muinaisesta jättiläisestä, Kilpisjärven mahtavasta Saanasta. Eli onhan sekin kuvaan otettava. Kotikivi. Sitä se minullekin jo on.

Löytyikö sitten se täydellinen ruskakuva?

No ei tietenkään. Täytyyhän sitä ruskaa ensi syksynäkin päästä kuvaamaan.